sanoja vain

Oon syöny ny varmaa jonku kaks viikkoo jotenki tosi harvoin. Itsenäisyyspäivän aikaa meillä oli neljän päivän loma ja sinä koko aikana söin tyylii kerran kaks jotain pientä päivässä. Silti vaa näyttää et lihon päivä päivältä. Haluaisin alottaa tammikuussa tanssin ja päätin et joulun jälkee rupeen urheilee enemmä! Mut jotenki toi ero pstä on aunttanu mua, en mieti laihduttamista nii paljo, en vaa syö eikä mua ahdista enää niin paljo. Se on kai ihan hyvä asia?

Joulun tuntua

En oo taaskaan pitkään aikaa kerenny/ jaksanu kirjottaa. Me erottiin p:n kanssa, eka oltiin tauolla mun päätöksestä sit se halus eroo sit me kummiski nähtii ja sit kumpiki oli iha pihalla et missä mennään. Se halus jatkaa taukoo mut sit mä halusin erota. Eka itkin koko aja ja tuntu et ei oo mitää syytä elää, mut nyt oon vaan menny päivä kerrallaa ja nauttinu pienistä asioista. Oon rukoillu et pääsisin yli pstä ja iha hyvin se onnistuuki. Välillä tulee tietenki sellasii hetkiä et muserrun iha täysi mut sit vaan pitää ottaa ittestää niskasta kii ja olla miettimättä sitä. Kyl mä selviän! se on nyt ollu onneks nii kusipääki et tää käy koko aja helpommaks. En mä sitä takas haluu, mä pärjään vallan hyvin yksinki.
Yks asia jota ootan innolla on joulu. Rakastan joulua! nyt on vaa ollu kauhee kiire, on koe viikko ja oon nyt kipeeki ni ei oo kerenny vie ees lahjoja ostaa tai joulusiivousta tekee tai mitää. Mut kyl se siittä!

 Hyvää joulun odotuksii kaikille!<3

kipua, niin perkeleesti kipua

Ei kukaan tajua., ei ketään kiinnosta

Apua. En jaksa enään. Voisiko joku kertoa mikä minua vaivaa? Tänäänkin olen vain itkenyt, tuntuu että p ei välitä, todella hyvä ystäväni s kertoi että minä ja sen toinen paras kaveri ollaan ainoita syitä elää sille. Musta tuntuu vähän samalta. Mulla on montakin syytä elää, mutta mikään niistä ei ole todellinen syy elää. Ainoat syyt elää on tällä hetkellä se että tiedän että Jumala ei antaisi anteeksi jos tekisin jotain ittelleni, en haluaisi tuottaa sitä kipua perheelle ja ystäville ja anoreksia. Voisin luopua p:stä mutta en psyty, tarvitsen häntä tälle hetkellä niin paljon. Tai tarvisin. Mutta hänelle en sitä kerro, en kenellekkään, eikä hän sitä itse tietenkään tajua. Olen kauhea tyttöystävä. Oon koko aja vaa iha angst ja itken. Ei mun kuulu olla tämmönen. Jos eroisin ny p:stä, murtuisin täysin. Ne pienet elämäni rippeet jotka on vie jäljellä, viimeinen toivo katoisi. Kertokaa pliis mikä mulla on! Päätä särkee koko ajan ja koko ajan kylmä, itkettää vaan enkä jaksaisi mitään. Huomisenki oisin pois koulusta jollei mulla ois jo ihan tarpeeks poissa oloja. Suihkuunkaan en jaksa mennä. Haluaisin vaan kiljua " auttakaa minua, olkaa niin kilttejä, viekää johkin jossa saan apua. Pyydän" Mutta ei kukaan ymmärtäisi."Huomioo toi vaan hakee" Olen vain hiljaa, sanon kaiken olevan okei.

Kysymyksiä

Tuntuu että teen kaiken väärin. Tämän blogin kirjoittamisenki. En tiedä kuka olen tai mitä haluaisin olla. Puolet minusta on se vanha sama positiivinen, rento, auttavinen tyttö joka nauraa aina, on kaikken kaveri ja suht hyvä kaikessa. Toinen puoli on sairas joka mietttii ja toivoo kauheita asioita elämältään, elää omassa kuplassaan, omassa maailmassa josta kukaan ei tiedä. Nytkin toivon että olisin todella kovassa kuumeessa tai oksennustaudissa jotta voisin vain nukkua, unohtaa kaiken, ei tarvitsisi miettiä et mitä tekisi, ei pystyisi syömään. Sitä minä toivon. Ei minun kuuluisi olla tämmöinen, en tämä ole minä.
Huijjaan kaikkia, poikaystävääni, parasta kaveriani jonka olen tuntenu jo päiväkodista, joka on minulle kuin sisko. Voi kumpa voisinkin nyt vain lopettaa tämän paskan. Tiedän että pystyisin siihen hetkeksi mutta heti kun lihoisin takaisin 55 kg laihduttaisin takaisin. Mikä minua oikeen vaivaa? 

Olen siis 171 pitkä ja alin paino johon olen lähiaikoina päässyt on 53 kg ( Tällä hetkellä varmaan 55, en halua ees tietää) Tämän päivän ruokia en kehtaa ees listata, sen verran voin kertoa että niitten takia on tänään jo itketty ihan tarpeeks.Mutta nyt voisin mennä nukkumaan, huomenna koulua jeij!

Kauneus on katsojan silmässä, vai onko?

Tän blogin pitäminen on lähtenyt käyntiin vähän heikosti... Oon ollu ny koko ajan menossa ja jotenkin ei oo ollu sanottavaa. Tännekkin on niin vaikea omia oikeita ajatuksiaan laittaa. En keksi sanoja. Alku selostustakin vois jatkaaa jossain välis jos vain kerkiäs ja jaksais.
Oon nyt vähä lipsunu tästä laihuttamisesta. Viime viikko meni tosi hyvi, liikuin joka päivä ja tällee mut sit olin vklp mnf:ssä ja sie tuli si herkuteltuu... Oon ruvennu miettii nyt välillä et onks tässä oikeesti mitää järkee, tuntuu vaa et lihon koko aja enemmä vaikka yritän laihuttaa ja jos mietin itteni tulevaisuudes en todellakaa nää itteeni missää pehmustetus huonees enkä todellakaa haluu sinne. Mut sit taas tavallaan haluun. Musta on iha kauhee ajatella et oisin jouluna tällänen. Mietin et voisin yrittää sillo olla ajattelematta ja nauttii vaa, mut sit mua rupes ahdistaa jo ajatuski niistä kaikista suklaista. Sit kaiken kukkuraks huomasin et oon lihonu iha vitusti!!! multa on lähteny perse iha täysi. se on vaa tommonen lilluva lätty. Jotenka siis päätin et rupeen syömään vähän ja terveellisesti ja rupeen juoksee taas ja käymäää zumbas!

Kaikki hyvin, kiitos kysymästä

Tänään oli ihan hyvä päivä.Koulupäivä meni aika nopeasti ja koulun jälkee en kerennyt ees pysähtyä ku eka kaupunkiin ostaan kirjoja, siitä suoraan r:lle (vihdoin sitäkin tuntu kiinnostavan nähä mua, viimeks se feidas poikaystävän takia) ja siitä si salille :) Eilen vieteltii papalla isänpäivää. Kiinnostus p:hen on nyt nollassa, ei jaksais jotenki ees yrittää olla sille kiva tai kysellä et koska nähää, ei sitä kuiteskaa kiinnostais mua nähä."Mulle ei kyl huominen käy" oonko muka sanonu et mulle käy? Sano toki vaa koska sulle käy, mulle käy koska vaa, ei mulla oo elämää

Ensimmäinen päivä

Ei ne ymmärrä miltä se tuntuu et ne teki niin pahasti. Ne vaan nauraa " mulla oli ainaki iha hauskaa, ei se voi pahalta tuntua, pikku juttu" mut se ei oo. Siitä on jo kauan mut mietin sitä silti usein. En haluis muistella, mut aina se vaan vedetään uusiks esiin. Antakaa jo olla. Mieleen palaa se tunne, ahdistus, pelko siitä illasta, kukaan ei sitä tunnetta voi tietää. Ne sanoo ymmärtävänsä mut ei ne ymmärrä. Silloin halusin juosta vaan karkuu, mahollisen kauas, unohtaa koko asia, mitään ei tapahtunu, vanhemmat ei saa koskaan tietää. Tiedättekö miltä tuntu mennä sinä yönä nukkuun, pelätä koko ajan sitä että ihmiset palaavat, kaikki alkaa alusta enkä ole kylliksi vahva estääkseni, suojelemaan omaani. Ei ette tiedä. Syytän siitä vieläkin itseäni ja vaikka nyt kätellään ja halataan, tiedän että silti vihaat minua, ette ymmärrä että se oli teidän päätös saapua ettekä voi syyttää muita kuin itseänne. " Näistä asioista ei sitten puhuta tämän jälkeen" ei tietenkään ja silti puhutaan paskaa kylillä. Ilkeitä katseita jo puolen vuoden ajan. Riittää jo.

Alku

Päätin nyt sit vihdoista viimein perustaa tän blogin ku tuntuu etten muuten saa asioitani kellekkään purettua niin tää tuntu hyvältä tavalta siihen :) Tätä ulkomuotoa toki vie pyrin muokkailemaan ku nyt eka oppisin käyttään tätä, mutta eiköhän se tästä lähe. Olen siis 16- vuotias tyttö jonka elämä näyttää toisten silmistä varmaan täydelliseltä, ja sitä se käytännössä onkin, päässä vaan ei oo kaikki iha kohdallaan ja oon vahvasti ruvennut epäilemään etten henkisesti oo iha terve. Mulla siis on tosiaan täydellinen perhe: vanhemmat jotka ei oo eronnu, isosisko joka on mulle tosi läheinen ja pikkuveli. Oon tosi läheinen perheeni kanssa, äiti ja sisko oikeastaan kuin kavereita et niille tulee kyllä melkein kaikki kerrottuu. Pikkuveli on semmonen riiviö mut rakashan sekin ja no iskän kanssa menee yleensä vähän napit vastakkain mutta tärkeä sekin :) Poikaystäväkin löytyy( kutsutaan nyt vaikka P:ksi)  jonka kanssa päälle vuoden nyt seurustellu sekä kavereita mulla on paljon. Kaks parasta kaveria ( S ja R) sekä ainakin kuus todella hyvää ystävää+ kaverit :) enkä siltikään osaa kenellekkään todellisia tunteitani ja ajutuksia kertoo... säälittävää... 

Mulla on elämä aika paljon nyt muuttunu lähiäikoina ku alotin lukion ja me muutettiin kesällä kavereitteni läheltä väliaikaisesti kerrostaloon kun rakennetaan ni ei oo ny si niin paljo tullu kavereitten kaa oltua, etenkään s:n jonka kaa olin oikeastaan joka päivä. Ehkä senkin takia olo tuntuu nykyään niin yksinäiseltä... Onneksi oon r:n ja s:n kaa samas koulussa ja sieltä saanu muutenki pari kaveria. Haluaisin kertoa tänne niin paljon elämästäni mutta en nyt oikeen viitti mitään elämänkertaa ruveta kertoo niin kyselkää sit ni mä kyllä mieluusti vastailen :)

Elämä tuntuu tällä hetkellä aika sekavalta. Mä en tiedä et johtuuko mun mielialan vaihtelut siitä et alotin juuri pillerit mut oon nyt itkeny oikeaastaan joka päivä, etenki sillo ku oon p:n kanssa, sit kun rupean miettimään sitä että sillon kun harvoin oon sen kaa ni pitäis olla hauskaa ja mä vaan itken. Alan tuntea itseni paskaksi tyttöystäväksi ja sit itketää vie enemmmä.Mulla on nykyään ittelleni tosi kovat vaatimukset koulun ja kaiken muunki suhteen. Koeviikolla luen jokaiseen kokeeseen noin 5-8 tuntia ja silti tuntuu että en osaa ja että pitää lukea. Joku pieni ääni pään sisällä huutaa: LUE PERKELE LUE! sun pitää olla parempia kun s ja r ja menestyä, mieti tulevaisuutta! ja mieti vanhempien ilme, se ilme kun ne on ylpeitä ja sanoo että sä oot kyllä ahkera, tulllut äitiinsä.Yhtenä iltana rupesin itkeen kun p kysy että voinko olla sen kaa vklp:na mutta pää sano että pitäis lukea sillo vaikka olin lukenu siihe kokeesee jo iha tarpeeks ja tarvisin vähä taukoo mutta heti rupes ahdistaa ajatus siitä että teen väärin.
Olen myös halunnut aina olla anorektikko, sairasta eikö? Pienenä parhaalla kaverillani oli anoreksia ja se tuntu aivan kauheelta mutta jotenkin se oli kiehtovaa.Noin vuosi sit mulla oli kausi jolloin olin tosi ykisnäinen ja itkin vaa kotona. Sillon päätin et hankin elämän, rupeen laihduttaa. Musta ajatus siitä et mulla olis aina jotain tekemistä ja ajateltavaa kuulosti hyvältä .Mutta sitä aikaa ei kyllä laihdutuksesks voi sanoo, enemmänki siinä oli koko ajan vaan se ajatus laihdutuksesta. Siitä lähtien ajatus laihdutuksesta on koko ajan ollu mun mieles mut noin puoli vuotta si rupesin iha kunnolla laihduttaa ja kyl mä vähän laihduinki.Kesällä paljastu et s laihtu iha sikana ja paljastu et se käytti paskantamis lääkkeitä. Siitä tuli iha kauhee huoli ja paha olo mut todellisuudessa mä olin kade ja katkera munhan se sairas piti olla eikä sun. Joskus kännissä sit puhuttiin siitä asiasta ja myönsin et mulla oli pakko mielle urheiluu, sieläki mun piti koko ajan uida jotta kulutin juomani kalorit. Ja puhuttii siittä kuinka sen poikaystävä laittaa sille paineita painosta ja kuinka mäkin haluisin laihtua.Naureskeltiin että r ja e ei ymmärrä että ei sairasta voi auttaa jos se ei ite apua halua, s ois ostanu uusia lääkkeitä vaikka oisin kuinka sille huutanu ja ottanu siltä ne pois. R vaan ihmetteli et miks ei tehä mitään asialle, ei se ymmärrä. Vähän tän tapahtuman jälkee s laitto mulle viestin että " Me ollaa säälittävii, lopetetaa tää paska ku ei meijän kummankaa tarvi laihduttaa" mä en aijo luovuttaa  "Joo lopetetaan vaa". Nykyään syön vaan kunnon ruuan koulussa ja kotona, viikonloppuna se on vähän mahdotonta ku vanhemmat on koko aja vahtimas, niinpä mä pidän sillo vähän niinku "löysemmän otteen" siihen. Lomat ja viikonloput on kyl aina iha kauheita, niitte jälkee aina itketää ja pidetään kituutus kuuria seuraava viikko. Mä en vakituisesti harrasta mitäään, mut urheilen mahdollisimman paljon ja lajia vaihtelen, viimeks olin tankotanssi tunnilla joka oli muuten tosi rankkaa :D paikat vieki kipeenä. Nää sairaat ajatukset vaikuttaa aika paljon muhun, yleensä pystyn tosi hyvin peitteleen ne kavereitten seuras mut p:n seurassa se on nykyään tosi vaikeeta. Haluaisin niin puhua sille, kertoa kaiken mut en voi. Huolestuttaisin sitä vaan turhaa. Ennen pystyin aina p:een kaa unohtaa kaikki kauheet ajatukset mut oltiin vähän aika sit leffassa sen kaa kerrankin, sit mua vaan ahdisti ja itketti alku aika koko ajan. Käytiin ostaa karkkia ja mulle tuli kauhee ahdistus kohtaus vitun läski syö ny vie vähä lisää ni toikaan ei haluu sua. En puhunu p:lle mitään, pidättelin vaa itkua kaikki muut on nii kauniita ja laihoja ja se oli jo iha hädissään et mun paha olo johtuu siittä. Yritin olla mahollisen normaali mut se ei onnistunu, mietin vaan kaikkee. Sit päästii leffaan ni meijän vieree tuli kaks tyttöö. " Mä oon lihonu iha sikana" " älä ny viitti, mä vien sut kohta johki hoitoo, sähä oot iha sika laiha" sano toinen. " mun reidet on lihonu, nyt en kyl syö mitää parii päivää" ja mä syön vieressä karkkia ja itken kaikki muut pystyy siihe mut sä et, vitu heikko paska. p tietysti luuli et itken sen leffan takia. No leffa onneks vei ajatukset muualle ja loppu illan olin vähä yliki pirtee.Mutta joo ehkä jatkan toises postaukses, täst tulee muuten hirvee romaani :D