Alku

Päätin nyt sit vihdoista viimein perustaa tän blogin ku tuntuu etten muuten saa asioitani kellekkään purettua niin tää tuntu hyvältä tavalta siihen :) Tätä ulkomuotoa toki vie pyrin muokkailemaan ku nyt eka oppisin käyttään tätä, mutta eiköhän se tästä lähe. Olen siis 16- vuotias tyttö jonka elämä näyttää toisten silmistä varmaan täydelliseltä, ja sitä se käytännössä onkin, päässä vaan ei oo kaikki iha kohdallaan ja oon vahvasti ruvennut epäilemään etten henkisesti oo iha terve. Mulla siis on tosiaan täydellinen perhe: vanhemmat jotka ei oo eronnu, isosisko joka on mulle tosi läheinen ja pikkuveli. Oon tosi läheinen perheeni kanssa, äiti ja sisko oikeastaan kuin kavereita et niille tulee kyllä melkein kaikki kerrottuu. Pikkuveli on semmonen riiviö mut rakashan sekin ja no iskän kanssa menee yleensä vähän napit vastakkain mutta tärkeä sekin :) Poikaystäväkin löytyy( kutsutaan nyt vaikka P:ksi)  jonka kanssa päälle vuoden nyt seurustellu sekä kavereita mulla on paljon. Kaks parasta kaveria ( S ja R) sekä ainakin kuus todella hyvää ystävää+ kaverit :) enkä siltikään osaa kenellekkään todellisia tunteitani ja ajutuksia kertoo... säälittävää... 

Mulla on elämä aika paljon nyt muuttunu lähiäikoina ku alotin lukion ja me muutettiin kesällä kavereitteni läheltä väliaikaisesti kerrostaloon kun rakennetaan ni ei oo ny si niin paljo tullu kavereitten kaa oltua, etenkään s:n jonka kaa olin oikeastaan joka päivä. Ehkä senkin takia olo tuntuu nykyään niin yksinäiseltä... Onneksi oon r:n ja s:n kaa samas koulussa ja sieltä saanu muutenki pari kaveria. Haluaisin kertoa tänne niin paljon elämästäni mutta en nyt oikeen viitti mitään elämänkertaa ruveta kertoo niin kyselkää sit ni mä kyllä mieluusti vastailen :)

Elämä tuntuu tällä hetkellä aika sekavalta. Mä en tiedä et johtuuko mun mielialan vaihtelut siitä et alotin juuri pillerit mut oon nyt itkeny oikeaastaan joka päivä, etenki sillo ku oon p:n kanssa, sit kun rupean miettimään sitä että sillon kun harvoin oon sen kaa ni pitäis olla hauskaa ja mä vaan itken. Alan tuntea itseni paskaksi tyttöystäväksi ja sit itketää vie enemmmä.Mulla on nykyään ittelleni tosi kovat vaatimukset koulun ja kaiken muunki suhteen. Koeviikolla luen jokaiseen kokeeseen noin 5-8 tuntia ja silti tuntuu että en osaa ja että pitää lukea. Joku pieni ääni pään sisällä huutaa: LUE PERKELE LUE! sun pitää olla parempia kun s ja r ja menestyä, mieti tulevaisuutta! ja mieti vanhempien ilme, se ilme kun ne on ylpeitä ja sanoo että sä oot kyllä ahkera, tulllut äitiinsä.Yhtenä iltana rupesin itkeen kun p kysy että voinko olla sen kaa vklp:na mutta pää sano että pitäis lukea sillo vaikka olin lukenu siihe kokeesee jo iha tarpeeks ja tarvisin vähä taukoo mutta heti rupes ahdistaa ajatus siitä että teen väärin.
Olen myös halunnut aina olla anorektikko, sairasta eikö? Pienenä parhaalla kaverillani oli anoreksia ja se tuntu aivan kauheelta mutta jotenkin se oli kiehtovaa.Noin vuosi sit mulla oli kausi jolloin olin tosi ykisnäinen ja itkin vaa kotona. Sillon päätin et hankin elämän, rupeen laihduttaa. Musta ajatus siitä et mulla olis aina jotain tekemistä ja ajateltavaa kuulosti hyvältä .Mutta sitä aikaa ei kyllä laihdutuksesks voi sanoo, enemmänki siinä oli koko ajan vaan se ajatus laihdutuksesta. Siitä lähtien ajatus laihdutuksesta on koko ajan ollu mun mieles mut noin puoli vuotta si rupesin iha kunnolla laihduttaa ja kyl mä vähän laihduinki.Kesällä paljastu et s laihtu iha sikana ja paljastu et se käytti paskantamis lääkkeitä. Siitä tuli iha kauhee huoli ja paha olo mut todellisuudessa mä olin kade ja katkera munhan se sairas piti olla eikä sun. Joskus kännissä sit puhuttiin siitä asiasta ja myönsin et mulla oli pakko mielle urheiluu, sieläki mun piti koko ajan uida jotta kulutin juomani kalorit. Ja puhuttii siittä kuinka sen poikaystävä laittaa sille paineita painosta ja kuinka mäkin haluisin laihtua.Naureskeltiin että r ja e ei ymmärrä että ei sairasta voi auttaa jos se ei ite apua halua, s ois ostanu uusia lääkkeitä vaikka oisin kuinka sille huutanu ja ottanu siltä ne pois. R vaan ihmetteli et miks ei tehä mitään asialle, ei se ymmärrä. Vähän tän tapahtuman jälkee s laitto mulle viestin että " Me ollaa säälittävii, lopetetaa tää paska ku ei meijän kummankaa tarvi laihduttaa" mä en aijo luovuttaa  "Joo lopetetaan vaa". Nykyään syön vaan kunnon ruuan koulussa ja kotona, viikonloppuna se on vähän mahdotonta ku vanhemmat on koko aja vahtimas, niinpä mä pidän sillo vähän niinku "löysemmän otteen" siihen. Lomat ja viikonloput on kyl aina iha kauheita, niitte jälkee aina itketää ja pidetään kituutus kuuria seuraava viikko. Mä en vakituisesti harrasta mitäään, mut urheilen mahdollisimman paljon ja lajia vaihtelen, viimeks olin tankotanssi tunnilla joka oli muuten tosi rankkaa :D paikat vieki kipeenä. Nää sairaat ajatukset vaikuttaa aika paljon muhun, yleensä pystyn tosi hyvin peitteleen ne kavereitten seuras mut p:n seurassa se on nykyään tosi vaikeeta. Haluaisin niin puhua sille, kertoa kaiken mut en voi. Huolestuttaisin sitä vaan turhaa. Ennen pystyin aina p:een kaa unohtaa kaikki kauheet ajatukset mut oltiin vähän aika sit leffassa sen kaa kerrankin, sit mua vaan ahdisti ja itketti alku aika koko ajan. Käytiin ostaa karkkia ja mulle tuli kauhee ahdistus kohtaus vitun läski syö ny vie vähä lisää ni toikaan ei haluu sua. En puhunu p:lle mitään, pidättelin vaa itkua kaikki muut on nii kauniita ja laihoja ja se oli jo iha hädissään et mun paha olo johtuu siittä. Yritin olla mahollisen normaali mut se ei onnistunu, mietin vaan kaikkee. Sit päästii leffaan ni meijän vieree tuli kaks tyttöö. " Mä oon lihonu iha sikana" " älä ny viitti, mä vien sut kohta johki hoitoo, sähä oot iha sika laiha" sano toinen. " mun reidet on lihonu, nyt en kyl syö mitää parii päivää" ja mä syön vieressä karkkia ja itken kaikki muut pystyy siihe mut sä et, vitu heikko paska. p tietysti luuli et itken sen leffan takia. No leffa onneks vei ajatukset muualle ja loppu illan olin vähä yliki pirtee.Mutta joo ehkä jatkan toises postaukses, täst tulee muuten hirvee romaani :D